Välivuosi työelämästä
Ensimmäinen lukukausi Ahlmanin kirjoittajalinjalla alkaa olla ohitse. Kevät ei vielä hahmotu mietteissä; sen sijaan mieli tapailee taakse päin elokuun lämpimiin päiviin, syksyyn ja ensimmäisiin valkoisiin talvipäiviin. Pian on joulu ja on taas aika ynnätä kulunut vuosi yhteen onnistumisten ja oppimisten kautta.
Samalla tavalla kuin hahmottuu kronologinen aika muistoina, hahmottuu elämä kirjoittajana ja mietteet käyvät opituissa, kirjoittamisen alkumetreissä, kehittymisessä, pettymyksissäkin… Vielä ei aatos uskalla itsevarmasti pysähtyä tähän hetkeen toteamaan: ”Minä olen kirjoittaja!” Kirjoittajaidentiteetti on vasta kehittymässä ja kasvamassa. Joka päivä pohdinkin kysymystä, kuka minä olen, miksi haluan kirjoittaa ja millainen kirjoittaja olen.
Päätymiseni kirjoittajalinjalle juuri nyt oli lopulta melkoista sattumaa. Olen toki aiemmin ollut mukana kirjoittajakursseilla ja täyttänyt tietokoneen tiedostoja erilaisilla teksteilläni, mutta totista kirjoittamista en ollut ennen viime kesää vakavasti ajatellut. Se on siintänyt vain haaveena jossain kaukaisuudessa sitten kun -ajatuksen takana.
Viime keväänä uupuminen työelämässä pakotti kuitenkin pysähtymään ja katsomaan suuntiin, joita en aiemmin edes tiennyt olevan olemassa tai en uskaltanut nähdä niitä. Hain opiskelemaan jotain ihan muuta, mutta se ei näin ensimmäisellä kerralla onnistanut. Harmitti. Olin pettynyt. Kun lopulta pysähdyin katsomaan pettymyksen peiliin niin uupumuksen kuin opiskelupaikkaepäonnistumisen kanssa, kysyin ensimmäistä kertaa itseltäni: ”Mikä olisi sellainen asia, joka tuottaisi minulle iloa?” Vastausta tuohon kysymykseen kirjoitan tässäkin.
En tiedä, tuleeko minusta koskaan suurta romaanikirjailijaa tai runoilijaa. Se ei oikeastaan ole edes merkittävää juuri nyt: matkan tärkein vaihe on kulloinkin käsillä oleva hetki. Kirjoittaminen ei ole enää pelkkä unelma. Se on arkeani juuri nyt, ja samalla suhteeni kirjoittamiseen on myös muuttunut. Koen sen olevan ennen kaikkea ajatustyötä: omat mietteemme kertovat meistä, ketä olemme ja kuinka hahmotamme maailmaa. Kirjoittamalla siirrämme toistuvasti omaa maailman- ja ihmiskuvaamme eteenpäin. Se on eräänlaista salaisuuksien paljastamista.
Kirjoittaminen on antanut elämälleni uuden, kirkkaamman suunnan ja siitä on tullut viimeistään nyt pysyvä osa elämääni. Unelmille kannattaa sanoa aina vaan kylläkylläkyllä ja keskittyä miettimään, kuinka niitä voi toteuttaa sen sijaan että miettisi, mitkä niiden toteuttamisen estävät. Minun kirjoittajaunelmani toteuttamista kuvaakin hyvin Forrest Gumpin äidin viisaus: ”Life is like a box of chocolates. You never know what you’re gonna get.”
– Kaarina