Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Uusi lukuvuosi, uusvanhat kujeet

Aurinko on paistanut Ahlmanin Keltaiseen taloon koko elokuun. Uudet opiskelijat ovat löytäneet tiensä Keltaiseen taloon omille paikoilleen ja tuoneet mukanaan jokainen ripakopallisen yksilöllistä tekemisen meininkiä, iloa uuden oppimisesta ja moitteetonta motivaatiota. On ollut hienoa huomata, mitä yhteinen rakkaus lajiin voi tuottaa lyhyessä ajassa. Kun toisilleen täysin vieraat ihmiset, eri puolelta Suomea, erilaisista elämäntilanteista kokoontuvat yhteen kirjaimellisesti sanan äärelle, ei lopputulos voi olla mitään muuta kuin häikäisevä. Tai voisihan se olla jotakin muuta, mutta se ei ole.

 

”Mä olen järkyttynyt”, sanoi yksi oppilas liikuttuneena. ”En tiennyt, mitä kaikkea kirjoittaminen ja kirjoittamisen opiskelu voi olla”, hän jatkoi hämmästelyään. Olimme juuri jakaneet kokemuksiamme siitä, mitä kirjoittaminen jokaiselle merkitsee. Siinä missä yhdelle se on asenteellista oksentamista, ajatusten prosessointia ja tunteiden kuvaamista, toiselle se on elämäntapa, olemassa olemisen keino ja loputon vapaus. Siinä missä yksi kirjoittaa tuottaakseen tekstiä, ilmaistakseen itseään ja kertoakseen tarinan, toinen kirjoittaa tullakseen nähdyksi ja kyselläkseen ”onko siellä ketään?” Kirjoittaminen on terapiaa, asioiden käsittelyä, innostumista ja ihmisyyden tutkimista. Kirjoittaminen on hurjaa fyysistä työtä. Kirjoittaminen ihan yhtä tuskaa. Sehän on vain ajatusten ja ideoiden materialisoitumista valkoiselle pinnalle mustina merkkeinä!

 

Tämän kaiken keskellä me täällä Keltaisessa askartelemme aivan joka arkipäivä. Kirjoittaminen saa meidät itkemään, nauramaan, vitsailemaan ja jakamaan syntyjä syviä. Luemme, keskustelemme ja kirjoitamme. Nyt kun Koronan ansiosta meillä on mahdollisuus vielä rauhassa koteloitua asian ympärille ja syödäkin luokassa, kaikki yhdessä, hehkuu yhteisöllisyyden hiili tulioranssina.

 

Tuloksia tulee joka päivä. Mullistavia oivalluksia, hentoja avautumisia, pieniä kirjallisia askelia kohti omaa kirjoittajuutta, omia hahmollaan olevia tai auki revahtaneita tavoitteita. Tietenkin on myös tuskailua, epävarmuutta, arkuutta ja varovaisuutta. Nekin kuuluvat asiaan. Jokainen omalla polullaan, jokainen itsekseen, mutta kukaan ei yksin.

 

Muun muassa tällaista sanataidetta syntyi vihreällä upottavalla sohvalla luokan hämyisimmässä nurkassa, kun Anttoni teki opettajan ohjeiden mukaan. (Lukuohje: laita kieli poskeesi, aseta pilke silmäkulmaasi, avaa kiristävä nutturasi ja jatka lukemista.)

 

”Hän oli ajan kalvama mies, joka eli jatkuvasti ajan hermolla, avoimin mielin ja kuin viimeistä päivää. Eräänä päivänä hän kuitenkin haukkui väärää puuta ja joutui sen vuoksi tekemään hommia hiki hatussa. Vaikka kaikki oli hänelle hiuskarvan varassa, hän hymyili kuin hangon keksi. Hän ei joutunut julkisuuden valokeilaan, mutta sai silti juosta pää kolmantena jalkana. Hänen todellakin pitäisi kantaa kortensa kekoon, sillä kukaan ei katsonut hänen toimintaansa sormiensa välistä. Hän yritti pitää kielensä keskellä suuta, vaikka koko ajan kiristeli hampaitaan. Tässä tilanteessa hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja vaikka hän oli ennen ollut kuin puusta pudonnut, niin tämä oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen tekonsa selvisi, tuomio tuli kuin yhdestä suusta. Hänestä tuntui kuin kaikki olisivat halunneet kiertää veistä haavassa. Hän halusi kääntää kelkkansa, mutta tiesi ettei voinut. Hänen pomonsa loisti kuin Naantalin aurinko, koska tiesi lyövänsä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän sai maksaa viulut, joutui kuumille kiville ja hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt päin mäntyä. Hän ei pysynyt mukana kuvioissa.”

 

Kyllä! Ahlmanin arvoja on helppo noudattaa: hyvä tulla ja olla. Näin on närhen munat, sanoi varmasti Ahlmanin Anttikin, kun aikoinaan Keltaisen talon perustuksia loi. Näin on näppylät, jatkaa kirjoittajalinjan vastuuopettaja ja nojaa tyytyväisenä auringon lämmittämään keltaiseen seinään perjantai-iltapäivänä. Mitäs tässä, Ritari Ässä, voi kunpa kaikki ihmiset löytäisivät sen, mitä me olemme löytäneet.

 

Helena Murtonen-Leppä, Ahlmanin kirjoittajalinjan vastuuopettaja