Pyrähdys ja sitten tervehdys

Ja niin lensin kesän loppupuolella tänne Ahlmanille. Kumppaneiksi sain kampusta piirittävän, uhanalaiseksi luokitellun suomenkarjan sekä kirjoittajatoverit. Niin voi kirjoitustaiteemmekin väristä uhanalaisena. Siksi Ahlmanillta harjoitusta ja suojelua haemme. Vaikka emme astelisikaan näillä pelloilla yhtä rauhallisesti ja leppeästi, häntiämme heilutellen, kuin nämä länsi-, itä- ja pohjoissuomen karjojen jalot edustajat. 

Sisäinen maalaistyttöni ja rauhaisan elon kaipuuni nostivat luudan varttani. Niin olen monissa keitoksissa kuplinut, epäkypsässä keski-iässäkin. Keltaisen talon keskuskammarissa ja asuntolatuvassa keitän tervapadassani runoja, proosan tynkää, tuokiokuvia. Toisinaan saan aineksia kirjastoista ja vaikkapa nettiavaruuksista. Toisinaan tulee keitokset viedä kampuksen ulkopuolelle hämmennettäviksi. Kun ei kaupunkikeskustakaan kaikkine virikkeineen kaukana ole. Keitosten päämausteina ilo, hämmennys ja muita elämän eliksiirejä. Lupia en anonut mistään, paitsi itseltäni sitäkin enemmän.  

Noiduin jo ennen lähtöä, että päivittäiset kirjoittamismatkani luudan selässä ovat välttämättömiä. Lyhyt pyrähdys tai pidempikin lento, olkoonkin että mahalaskuihin päätyä voin. Tai laskeutuapa kartanon edustan suurimman saarnipuun oksalle, edes unissa. Kirjoittamiseen tulee liittää myös Ahlmanin Helenan ja kumppanien täsmätaiat. Saatan taas hiiskua tähän blogiin, kun keitokseni kypsyvät, ajoittain valmistuvatkin.      Värisevänä, väräjävänä, hiuksissani välähtää muutama hopeasuortuvakin.  

Sillä välin nuo jalot luontoedustajat käyskentelevät verkkaisesti rytmeissään, hyvine hermoineen ja leppeine hienoine häntineen. 

Rea Paloheimo, Kirjoittajalinja 2020 – 2021