Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Oodi tomaattikeitolle ja tielle joka vie

Lapsena tomaattikeitto maistui makealta ja suolaiselta.
Äiti keitti sitä Saksassa, kun leikin tyllihameisilla barbeilla, ja näin Leijonakuninkaan elokuvateatterissa.
Se oli aina yhtä keinotekoisen makuista, jauheesta tehtyä keittoa, ja sen seassa oli Disneyhahmojen muotoista pastaa.
Ja mummikin keitti sitä joskus Suomessa, kun ikävöin jo niin moniin koteihin, etten osannut niin pienenä edes laskea.
Silloin sen punaisuus maistui kodilta ja jatkumolta.

Olen juureton matkalaukkulapsi. Tie on aina vienyt, ja tie vie.
Tie vie on minusta ihana lause. Se tuntuu samalta, kuin että hengittäisi syvään kasteista ilmaa.
Juurettomuus ei ole minulle trauma joka pitäisi ravistella pois.
Juurettomuus on minun kotini. Toiset tallaavat sitä helposti sanoillaan, mutta minä olen sen mieleisekseni sisustanut, ja sieltä minä katson maailmaa ja elämää.
Minulle on helppoa olla vähän sivussa ja irrallaan. Olen sellainen tarkkailija, ja aina vähän toinen jalka avaruudessa.

Kesällä 2016 saavuin ensimmäistä kertaa Puolaan. Astuin linja-autosta ulos, ja näin ison tienvarsimainoksen tomaattikeitosta. Pian selvisi, että se on Puolassa perinteinen ja yleinen ruoka. Enkä siis tarkoita nyt sitä jauhepussikeittoa, vaan alusta asti itse tehtyä.
Jälkeenpäin olen sanonut monille, että se oli se hetki jolloin tiesin tulleeni kotiin.
Tai ainakin yhteen niistä.
Ensimmäisen tomaattikeiton Puolassa söin Minsk Mazowieskissä bar mlecznyssa, jotka ovat paikallisia lounasravintoloita. Mistään fine diningista ei siis ollut kyse, mutta minulle se oli unelmien täyttymys.
Niiden neljän vuoden aikana jotka Puolassa vietin, söin tomaattikeittoa tasaisesti silloin ja tällöin, kun tuntui siltä, että tomaattitasoni laskivat liikaa.

Söin sitä kerran intialaisessa merenrantaravintolassa kun taas kerran sovin sen erään kanssa ettei enää tavata. Kävelin sen autosta pää pystyssä ja olin tyytyväinen että olin laittanut päälleni nahkahameen.
Kerran söin tomaattikeittoa siinä pitseriassa jossa kaikki ne vuodet käytiin tiimin ja kavereiden kanssa. Otin sen lisäksi punaviiniä ja sanoin, että se on modernin ajan vampyyrin ruokavalio. Pitää sopeutua aikoihin. Niin kuin sopeuduin tammikuun tipattomaan tekemällä siitä litkuttoman, eli join vain viiniä ja teräviä.
Kerran söin tomaattikeittoa lentokoneessa Suomen ja Puolan välillä, vaikka yleensä tilaan vain samppanjaa tai juon omista minipulloista kvittenlikööriä.
Ex tempore reissulla Krakovassa puolalainen avopuolisoni löysi erittäin autenttisen paikallisen ravintolan, josta sai perinteistä tomaattikeittoa.
Ja voi että, silloin kun avopuolisoni teki minulle sitä ensimmäistä kertaa itse. Silloin oli minun maailmani taivaankappaleet tasapainossa.

Sen avopuolisoni kanssa palasin sitten Suomeen, opiskelemaan kirjoittamista.
Tanssin Latviassa meren rantavedessä auringon laskiessa, ja annoin läpyt sille kolmivuotiaalle itselleni, joka ylitti meren Finnjetillä uuteen maahan.
Sille joka sanoi laivan kuohuja spray olioiksi, ja joka oli kotona kaikissa taloissa, kun keittiössä kattilassa pulpahteli tomaattikeitto.

Leena Rakel