Ammatillista koulutusta, taideaineita, pelilinjoja, lähiruokaa sekä kokous- ja majoituspalveluja maaseutumiljöössä, Tampereen keskustan kupeessa.

Kirjoittajakatras 2020-2021

 

Ensimmäinen päivä on alkanut aurinkoisena ja lämpimänä. Kesä katselee meitä vielä hetken ennen kuin siirtyy syksyn tieltä. Ahlmanin pihalla näkyy oppilaita take away –lounasbokseja syleissään. Seuraavana päivänä saattaa nähdä maitokärryjen kuljettavan mustia laatikoita. Tänä vuonna lounasta ei syödä ruokalassa, vaan oman katraan seassa keltaisessa talossa.

 

Olen tuntenut tämän katraan viikon ajan. Jo nyt olen itkenyt heidän kanssaan ja nauranut heidän kanssaan. Olen oppinut luottamaan heihin ja huomannut, kuinka hienoja kirjoittajia he ovat. Olen kiitollinen tästä katraasta, jonka olen saanut ympärilleni. Odotan, millaisia tekstejä saan heidän kanssaan jakaa ja kommentoida.

 

Olen kiitollinen tästä vuodesta, eikä sitä ole vielä edes polkaistu kunnolla käyntiin. Odotan innolla tulevaa. Pohdin kevättä. Kuinka pitkä aika siihen onkaan, kuinka suuren kirjoittamisen transformaation tulemme ennen sitä kokemaan.

 

Ajat ovat epävarmat, mutta olo luokassa turvallinen. Kun puhutaan tulevasta, käytetään sanaa ”jos”, sanaa ”ehkä”. Etäopiskelun mahdollisuus kurkkii oven saranoiden välistä. Se ei pelota, mutta se herättää ajatuksia. Noustessani keltaisen talon portaita tunnen astuvani inspiraation kuplaan, ihanaan tilaan, jossa on lupa kirjoittaa.

 

Tekstiä syntyy. Ensin tallennan kirjoitusharjoitukseni numeroilla 01 ja 02. Jo parissa päivässä muutan niitä. Nyt ne ovat 001 ja 002. Harjoitukset kasaantuvat, tekstit kuuloaisteista, unohduksen tuoksusta ja kaiken maailman Anderssoneista. Jo nyt olen hädin tuskin perillä siitä, mitä kaikkea olen kirjoittanut.

 

Seitsemässä koulupäivässä olen kirjoittanut enemmän kuin jaksan muistaa, ja rakastan sitä. Tulevan vuoden aikana tulen kirjoittamaan paljon enemmän kuin jaksan muistaa, ja rakastan sitä. Huomenna tulen kirjoittamaan, ja rakastan sitä. Päätän tämän päivän kirjoittamalla, ja rakastan sitä.

 

Hengitän kirjoittamista, uin siinä. Kastaudun pikkuhiljaa polvia myöten ja lopulta heittäydyn sen mereen. Toukokuussa nousen jälleen rantahiekalle enkä enää muista, kuinka kävellä.

 

Se on vasta toukokuussa. Siihen asti on lupa sukeltaa, lupa uida. Lupa kirjoittaa sydämensä sormenpäitä pitkin paperille. Ja voi, kuinka sormenpäitäni jo kutkuttaa päästä kirjoittamaan.

Kirjoittanut, Johanna Markkanen